Tietoaika:Huhtikuu 1996

Sisältö

  • Relander: Miksi tiedonantorasituksen vähentäminen on tärkeää
  • EU-raportti sähköisenä julkaisuna
  • Valoa tilastoihin
    Huolto- ja elatussuhde
  • Tilastolaitokset Internetissä
  • Kuuselan kuviot
    Prosenteilla helposti harhaan
  • Investoinnit ulkomaille supistavat Suomen perinteistä suoraa vientiä
  • Tilastomittareiden EU-remontti
    BKT - yhteinen nimittäjä
    EMU-velka rajan pinnassa
    Pohjoisista inflaatiomittareista eniten osia pois
    Puolittavatko EU-harmonisoidut luvut työttömyyden?
    Suuri tutkimus sisämarkkinoiden ja tukimiljardien vaikutuksista
    Koulutus uusi painopistealue
    Maatalousindeksit säätävät suurimpia rahahanoja
  • Suomessa noin 300 ympäristöyritystä
    Ympäristöliiketoimintaa vaikea tilastoida
  • Miljardit markat sattuman varasssa
  • Helsingin seutu kasvanut 90-luvulla Vaasan verran
  • Ulkomaan sivut
    Venäjän inflaatio alitti 100 prosenttia
    Viisi miljoonaa kiinalaista köyhyydessä viime vuonna
    Suomalaiset kuuluvat EU:n talousoptimisteihin
    Autojen myynti kasvussa EU:ssa
    EU:n inflaatio alimmillaan yhdeksään vuoteen
  • Kotimaan katsaus
  • Kansainvälinen katsaus

Timo Relander, Tilastokeskuksen pääjohtaja

Miksi tiedonantorasituksen vähentäminen on tärkeää?

Yhteiskunnassa syntyy koko ajan uutta tietoa. Sitä syntyy muun muassa toiminnan sivutuotteena, esimerkiksi hakemusten, maksujen ja muiden tapahtumien rekisteröitymisenä, tietojen uudelleen yhdistelynä tai eri paikkoihin välittämisenä. Tieto- ja tiedonsiirtotekniikan kehityksen myötä tietoja on entistä helpompi kerätä, prosessoida ja siirtää paikasta toiseen. Vaikka tietoa siirtyykin runsaasti toiminnan sivutuotteena, lisääntyy myös tiedonantajalta vaivannäköä edellyttävä tiedonkeruu.

Tiedonantajan oikeusturvan kannalta vakavin ongelma liittyy tiedonantovelvollisuuden nojalla kerättäviin tietoihin, koska velvollisuuden laiminlyönnillä tai väärän tiedon antamisella on oikeudellisia seuraamuksia. Tiedonantajalla ei yleensä ole juuri muuta mahdollisuutta kuin toimitaa tiedot, riippumatta siitä, kuinka epämääräisesti tiedot on määritelty tai kuinka huonosti keruu on suunniteltu tai että olisi jo kertaalleen toimittanut osittain samoja tietoja toiselle viranomaiselle.

Kuntiin kohdistuvaa tiedonkeruuta on karsittu ja viranomaisten tiedonkeruita yhdistetty ja useita vuosia, osin kuntien tyytymättömyyden painostamina. Myös yrityksiin kohdistuu lukuisia eri viranomaisten tiedonkeruita. Suomen EU-jäsenyyden myötä yritysten tiedonanatorasitus entisestään lisääntyy. Merkittävä osa EU:lle toimitettavista tiedoista perustuu säädöksiin. Useassa tapauksessa EU:n tietotarpeet ovat yksityiskohtaisempia ja keruutiheys suurempi kuin mitä kotimaisiin tarpeisiin on tuotettu.

Kovin pysyviä ja nopeita tuloksia viranomaisten vapaaehtoinen yhteistyö tietojen keruun karsimiseksi ja yhdistämiseksi ei ole toistaiseksi tuottanut, eivät myöskään eduskunnan, valtioneuvoston tai valtion tilintarkastajien kannanotot. Eduskunta edellytti hyväksyessään tilastolain (62/94), että viranomaisten tietojen keruun yleisvaltuudet poistetaan säädöksistä ja erityisvaltuudet rajataan. Näin siksi, että kaikki viranomaiset eivät vapaaehtoisesti ryhtyneet rajoittamaan tietojen keruutaan. Väljiä valtuuksia seurasi tietotekniikan kehittyessä madaltunut kynnys käynnistää uusia tiedonkeruita. Jotta tiedonantorasitus pysyisi kohtuullisena, on valtuuksia kavennettava säädösteitse. Valtiovarainministeriö asettikin viime vuoden joulukuun alussa tiedonkeruuvaltuuksien karsimisen vauhdittamiseksi juristiryhmän, jonka tehtävänä on avustaa ministeriöitä tiedonkeruuvaltuuksien rajaamisessa.

Eduskunnan lausuma ja hallinnon kehittämisen ministerivaliokunnan 17.12.1993 päätös tavoitteista ja aikataulusta koskevat periaatteessa kaikkea tiedonantovelvollisuuden nojalla tapahtuvaa tietojen keruuta. Tarkoitus on, että viranomaiset joutuvat konkreettisti miettimään, mitä tietoja todella tarvitsevat, koska tietoryhmät tulee määritellä lakitasolla. Tiedonkeruuvaltuuksia ei myöskään voi laajentaa "varmuuden vuoksi", koska säädösten tulee rajautua todellisiin, olemassa oleviin tietotarpeisiin. Tilastolakiin sisältyy myös velvoite neuvotella tiedonantjien kanssa uusista tai muuttuvista tiedonkeruista hyvissä ajoin. Tiedonantajilla on oltava todelliset mahdollisuudet sopeuttaa esimerkiksi oma tietojärjestelmänsä tiedonannon helpottamiseksi.

Viranomaiset joutuvat lisäämään yhteistyötään tietojen keruussa, koska ennen tiedonkeruuseen ryhtymistä tulee sevittää, saadaanko tiedot jo jostakin olemassa olevasta tietojärjestelmästä. Viranomaiset ovat myös velvolliset ensisijaisesti hyödyntämään olemassa olevia hallinnollisia aineistoja erillisen tiedonkeruun sijasta. Tiedonkerääjän tulee toimittaa tiedonantajalle "korvauksena vaivannäöstä" palautetietoa, joka sisältää keskeistä tiedonantajaa koskevaa vertailutietoa.

Näillä toimilla on tavoitteena nostaa viranomaisten tiedonkeruun kynnystä ja parantaa tiedonantajan oikeusturvaa. Tiedonantorasitusta vähentävät tekniikat ovat vasta kehitteillä. Siinä vaiheessa, kun tiedonantajan ei tarvitse erikseen toimittaa tietoja eri viranomaisille, vaan nämä "imuroivat" tarvitsemansa tiedot tiedonantajan "tietovarastosta", ei tiedonantovaltuuksien rajaamisella ole enää kovin suurta merkitystä tiedonantantajan kannalta. Tietomarkkinoilla surfailevan tiedontarvitsijan tilannetta sekään ei helpota.

Viranomaisten ohella myös lukuisa joukko yksityisen sektorin tiedonkerääjiä - etujärjestöt ynnä muut - rasittavat tiedonantajia. Tätä kokonaisuutta ei koordinoi kukaan ja tästäkin näkökulmasta viime aikoina esitetty arvostelu on varmasti ollut paikallaan.