EU, tilastot ja köyhyyspolitiikka

  1. EU:n inkluusiopolitiikka kiinnittää huomion marginaaliryhmiin
  2. Indikaattorit osana politiikan käytäntöjä
  3. Universalistisesta marginalistiseen näkökulmaan
  4. EU:n vähimmäisvaatimukset eivät riitä kansallisen politiikan toteuttamiseen
  5. Eri käsitteistä eri johtopäätökset – esimerkkinä asuntotulo
  6. Haasteet tilastotiedon tuottajille

Koko dokumentti yhdellä sivulla


Kirjoittajat: Kirsti Ahlqvist on erikoistutkija ja Kaisa-Mari Okkonen yliaktuaari Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 3/2011.

Suomessa tulonjakoa on tilastoitu vuosikymmeniä kollektiivisesta ja universalistisesta näkökulmasta käsin. Euroopan unionin näkökulma poikkeaa tästä olennaisesti. Näkökulman muutos vaikuttaa kansalliseen tiedontuotantoon ja köyhyyspolitiikkaan.

Indikaattoreiden ja tilastojen keskeisyys Euroopan unionille ilmenee ennen kaikkea pyrkimyksinä yhtenäistää ja säädellä jäsenmaiden tilastotuotantoa. Nykyisin hyvin suuri osa jäsenmaiden tilastotuotannosta perustuu EU-lainsäädäntöön. Kansallisesti tilastotuotannon "eurooppalaistuminen" on tarkoittanut tilastojen tietosisältöjen, otoskokojen, laatustandardien ja jossain määrin myös julkaisemisen uudelleenarvioimista. Tilastoalan EU-tasoinen ohjaus ilmenee myös esimerkiksi surveytiedonkeruiden uudistamishankkeissa ja erilaisissa hyvinvoinnin mittaamisen kehittämiseen tähtäävissä projekteissa (esim. Communication from... 2009; GDP and beyond... 2009).

Koska tilastotietojen kansainvälistä vertailtavuutta pidetään olennaisen tärkeänä ja resurssit tilastojen tuottamiseen ovat rajalliset, kansallisten ja kansainvälisten tilastojen integrointia on pidetty tarkoituksenmukaisena. Yhteisen sosiaalitilastoinnin vaikutuksia kansallisen politiikan tekemiseen on kuitenkin pohdittu varsin vähän. Jokaisella jäsenvaltiolla on oma, historiallisesti muotoutunut sosiaalipoliittinen järjestelmänsä, jonka lainsäädännöllinen toimivalta on säilynyt kansallisella tasolla. Unionilla on tästä huolimatta jo pitkään ollut oma näkemyksensä ratkaisua vaativista sosiaalipoliittisista ongelmista ja niiden ratkaisuun tähtäävistä toimenpiteistä. Tiedon tuotannolla on keskeinen merkitys näiden näkemysten edistämisessä ja jakamisessa (Savio 2010, 147).

Indikaattoreiden käyttö politiikassa merkitsee tilastoinnin politisoitumista (Radermacher ym. 2010). Desrosières'n (2000, 179) mukaan tilastojen ja EU-politiikan välinen yhteys on perustavampi: eurooppalaisilla surveytutkimuksilla luodaan eurooppalainen konteksti ja vertailtavuuden alue, joka toimii osana yhtenäisen poliittisen Euroopan rakentamista. Tilastointia on pidetty jopa yhteisenä kielenä kulttuurisesti heterogeenisessa unionissa, jolta puuttuu "neutraali" tekstuaalinen kieli. Tilastotiedot kuitenkin perustuvat institutionaalisiin käytäntöihin eivätkä siinä mielessä ole neutraaleja (Sverdrup 2005). Indikaattorit eivät siis ole vain tietovaranto, jota hyödynnetään politiikan tekemisessä, vaan niillä on olennainen merkitys rakennettaessa yhteistä ymmärrystä unionin alueen yhteisestä sosiaalisesta ulottuvuudesta, siihen liittyvistä ongelmista ja niiden vaatimista ratkaisuista.

Pohdimme tässä artikkelissa, millaisia seurauksia sosiaalitilastojen eurooppalaistumisesta mahdollisesti on ja millaisia eroja tilastojen käytössä ja niille asetettavissa kriteereissä on, kun niitä tarkastellaan EU:n ja kansallisesta näkökulmasta. Esimerkkinä käytämme EU:n tämän hetken tärkeintä sosiaalipoliittista tavoitetta, köyhyyden vähentämistä, sen seurantaan tarkoitettuja indikaattoreita ja indikaattoreiden pohjana olevaa EU:n tulo- ja elinolotutkimusta (EU-SILC).

EU:n inkluusiopolitiikka kiinnittää huomion marginaaliryhmiin

Tiedosta tuli unionin merkittävä ohjausmekanismi vuonna 2000 allekirjoitetussa Lissabonin strategiassa, jossa unionin tavoitteeksi asetettiin "kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous". Tiukan toimivallan jaon vuoksi mahdollisuudet tehdä unionintasoista sosiaalipolitiikkaa olivat vähäiset, ja tilalle haluttiin "pehmeitä keinoja", joilla suunnata jäsenvaltioiden politiikan tekemistä. Toimivallan puutetta paikkaamaan kehitetty avoimen koordinaation menetelmä nojaa vahvasti "– – tietojen keräämiseen, tulkintaan ja vertailuun, suoriutumisen mittaamiseen indikaattoreiden avulla ja poliittisten tavoitteiden määrittelemiseen määrällisen benchmarkkauksen avulla" (Pfister 2009, 2).

Strategiassa ilmaistaan unionin hyvinvointipolitiikan perusajatuksia. Keskeisenä on ajatus talouden ja sosiaalipolitiikan välisestä uudesta tasapainosta ja tiiviistä yhteydestä. Tärkeimpinä hyvinvointia tuottavina elementteinä pidetään kasvun ja työllisyyden turvaamista. Inkluusiopolitiikan tarkoitus on ihmisten "voimaannuttaminen" ja ihmisten oman aktiivisuuden tukeminen. Tavoitteita ovat mahdollisuuksien luominen, osallisuus ja solidaarisuus (opportunities, access and solidarity). EU:ssa vallitsevan näkemyksen mukaan köyhyyden ongelman ydin on siinä, että liian moni ihminen on työn ja koulutuksen ulkopuolella. Kuilua "voittajien" ja "häviäjien" välillä halutaan kuroa umpeen. (Opportunities, access...2007; Renewed social ...2008.)

Lissabonin strategian jälkeen köyhyyttä koskevia asioita käsiteltiin vuoden 2001 Laekenin huippukokouksessa, jossa sovittiin köyhyyden ja pienituloisuuden seuraamisesta useilla mittareilla. Viimeisin strategioista on EU 2020, jonka yksi viidestä tavoitteesta on köyhyyden ja syrjäytymisen (social exclusion) ehkäiseminen. Strategiassa on asetettu tavoitteeksi lisätä "sosiaalista inkluusiota" erityisesti vähentämällä köyhien ja syrjäytyneiden määrää unionissa 20 miljoonalla ihmisellä. (Eurooppa 2020..., Euroopan komissio 2010; Marlier—Natali 2010.) Unionin 2020-tavoitteiden on tarkoitus vahvistaa yhteistä sosiaalista ulottuvuutta: pyrkimyksenä on "luoda (construct) tunnistettavissa oleva EU:n sosiaalinen malli, joka nojaa – – unionin viitekehyksessä jaettuihin tavoitteisiin ja käytäntöihin" (Ferrera 2010, 66).

EU 2020 -tavoitteiden toteutumista seurataan kolmella indikaattorilla. Köyhyysriski kuvaa niiden ihmisten määrää, jotka asuvat kotitaloudessa, jonka tulot ovat alle 60 prosenttia kansallisesta ekvivalentista mediaanitulosta. Tällä suhteellista pienituloisuutta kuvaavalla indikaattorilla tarkastellaan köyhyyttä suhteessa kunkin jäsenvaltion yleiseen tulotasoon, ei EU:n keskimääräiseen tulotasoon. Materiaalisella puutteella tarkoitetaan joidenkin elämän välttämättömyyksiksi ajateltujen tavaroiden tai elinolosuhteiden puutetta. Indikaattori sisältää 9 asiaa, joista vähintään neljässä puutetta kokeva talous luokitellaan köyhäksi. Se kuvaa absoluuttista köyhyyttä ja perustuu EU-maiden väliseen vertailuun.

Materiaalinen deprivaatio on keskittynyt uusiin jäsenmaihin, kun taas vanhoissa maissa ei sitä esiinny juuri lainkaan. Tämä mittari kuvaa siis edellistä vertailukelpoisemmin tilannetta koko EU:n alueella. (Ks. kuvio 1.) Kolmas indikaattori kuvaa niiden henkilöiden määrää, jotka asuvat kotitaloudessa, jonka aikuisten (18–59-vuotiaat) työmarkkinoille osallistuminen on hyvin vähäistä. Henkilöitä, jotka voidaan luokitella köyhiksi tai syrjäytyneiksi ainakin yhden mittarin perusteella, on EU:ssa 120 miljoonaa. Tavoite on siis vähentää köyhien määrää kuudesosalla. (Marlier—Natali 2010.)

Kuvio 1. Eräiden Euroopan maiden pienituloisuus ja aineellinen puute vuonna 2009. Prosenttia.

Lähde: Eurostat.

Alkuun Edellinen Seuraava


Päivitetty 12.12.2011

Jaa