Aikuisuuteen siirtymisen ehdot muuttuvat
- Ensisynnytysikä yhä nousussa
- Kulttuuriset ja rakenteelliset tekijät muutosten taustalla
- Kansalliset instituutiot kanavoivat epävarmuuden vaikutuksia
- Maiden väliset erot kasvussa
- Määräaikaisuus viivästyttää perheen perustamista Suomessa
Koko dokumentti yhdellä sivulla
Kulttuuriset ja rakenteelliset tekijät muutosten taustalla
Selityksiä aikuistumisen ja perheellistymisen myöhentymiselle on löydetty niin kulttuurisista kuin rakenteellisistakin tekijöistä. Kulttuurinen näkökulma ammentaa toisen demografisen siirtymän teoriasta (Lesthaeghe & Van de Kaa 1986; Van de Kaa 2002).
Toista ei tietenkään olisi ilman ensimmäistä. Ensimmäisen demografisen siirtymän alku ajoittui länsimaissa 1800-luvun loppupuolelle, kun syntyvyys alkoi laskea muun muassa siksi, että lapsikuolleisuus ja näin ollen myös "varalasten" tarve väheni (ks. Numerot-sivu tässä numerossa). Toisen demografisen siirtymän alku paikallistuu 1960-luvulla alkaneeseen sosiaaliseen muutokseen, joka on tuonut perustavanlaatuisia mullistuksia muun muassa avioliitto- ja perheinstituutioihin. Avioliittoa taloudellista turvaa tarjoavana instituutiona – lasten hankinnan ja kasvattamisen kannalta olennaisena ja pysyvänä järjestelynä – ei koeta yhtä välttämättömäksi kuin ennen. Individualismin yleistymisen myötä miehen ja naisen suhde nähdään pikemminkin vastavuoroisena ja vapaaehtoisena tunnetason sitoutumisena, johon voi kuulua tai olla kuulumatta lapsia. (Emt.)
Vaikka kehityksen taustalla vaikuttavat myös rakenteelliset ja teknologiset muutokset, muun muassa ehkäisymenetelmien kehittyminen, toisen demografisen siirtymän teoria painottaa arvojen ja normien muutoksen keskeisyyttä (emt.). Kun yksilöllistyminen ja valinnanvara elämäntyyleissä ovat kasvaneet, normatiiviset ikärajat ja vahvat rooliodotukset rajoittavat aiempaa vähemmän myös perheellistymiseen liittyviä valintoja (Anxo ym. 2010).
Euroopan komission näkemys perheellistymisen esteistä kuuluu rakenteellisia seikkoja, ennen kaikkea taloudellista epävarmuutta painottaviin lähestymistapoihin. Tämän ajattelutavan mukaan globalisaatio on tuonut yhteiskuntaan uudenlaista rakenteellista epävarmuutta, jolle työmarkkinoille pyrkivät nuoret ovat erityisen alttiita (Mills & Blossfeld 2005; Anxo ym. 2010). Liisa Lähteenmäki (2007, 125–126) kuvaa epävarmuutta jo sukupolvikokemukseksi – Suomessa 1990-luvulla koettu lama toimi tässä asiassa vedenjakajana.
Epävarmuuden yhteys aikuisuuteen siirtymisen viivästymiseen piilee siinä, että epävarmuus tulevasta vaikeuttaa kauaskantoisten päätösten tekoa. Yksilöllistymisen myötä valinnanvapaus on monessa suhteessa kasvanut, mutta nopeasti muuttuvassa maailmassa on yhä vaikeampi ennustaa valintojen seurauksia. Tässä tilanteessa kauaskantoisten päätösten teon lykkäämistä voi pitää jopa rationaalisena strategiana käsitellä tilannetta. (Mills & Blossfeld 2005.) Titta Tuohinen (2010) kirjoittaa suomalaisnuorten valinta-ahdistuksesta, suoranaisesta lamaantumisesta tulevaisuutta – muun muassa opiskelua – koskevien päätösten edessä.
On varmasti totta, että työelämän kasvaneet koulutusvaatimukset vaikuttavat esimerkiksi opiskeluaikojen pidentymiseen. Toisaalta pitkittyvää opiskelua on tulkittu myös nuorten omaksi strategiaksi kohdata työmarkkinoiden kasvanutta epävarmuutta. Äärimmillään sen voi nähdä jopa yhteiskunnan keinoksi "varastoida" muuten työttömäksi joutuvia nuoria. (Mills & Blossfeld 2005.)
Samalla tapaa avoliiton – avioliiton solmimisen sijasta – voi katsoa nuorten rationaaliseksi strategiaksi sopeutua epävarmaan talous- ja työmarkkinatilanteeseen (emt.). Valeria Oppenheimerin (1994, 308) mukaan avoliitto tarjoaa monia avioliiton etuja: Aikaa ja vaivaa ei kulu sopivan kumppanin etsimiseen, mutta selibaatin tai irtosuhteiden haittapuolista ei tarvitse kärsiä. Lisäksi kahden ihmisen resurssien yhdistäminen hyödyttää molempia sekä taloudellisesti että käytännön arkielämässä.
Avoliitossa on kuitenkin Oppenheimerin mukaan myös sinkkuuteen liittyviä etuja kuten se, että siinä ryhdytään harvemmin sellaisiin pitkäaikaisiin taloudellisiin sitoumuksiin, joista olisi myöhemmin hankala irrottautua. Oppenheimer oli ensimmäisiä, joka selitti 1970-luvulta lähtien Yhdysvalloissa kohonneen avioitumisiän miesten lisääntyneellä työmarkkinaepävarmuudella pikemminkin kuin naisten parantuneella koulutustasolla ja lisääntyneellä työhön osallistumisella, kuten siihen asti oli ollut tapana. (Emt.)
Epävarmuus voi johtaa myös lasten hankinnan lykkäämiseen. Mikäpä olisikaan kauaskantoisempi päätös kuin lapsen hankinta, joka merkitsee vähintäänkin parinkymmenen vuoden fyysistä, emotionaalista ja taloudellista sitoutumista?
Epävarmuuden on tosin todettu vaikuttavan syntyvyyteen kaksitahoisesti. Kun nuoret aikuiset yhtäältä haluavat saavuttaa elämäänsä vakautta ja turvallisuutta ennen lasten hankkimista, ja kun vakaan työmarkkina-aseman saavuttaminen on tullut aiempaa hankalammaksi, perheellistyminen lykkääntyy (mm. Mills & Blossfeld 2005; Anxo ym. 2010). Toisaalta erityisesti niiden vähän koulutettujen nuorten naisten, jotka kokevat tulevaisuuden mahdollisuutensa työmarkkinoilla kaikkein epävarmimmiksi, on todettu hankkivan lapsia pikemminkin varhain ja hakevan elämäänsä tällä tavoin edes jotain jatkuvuutta ja mielekkyyttä (mm. Friedman ym. 1994; Crompton 2006).
Päivitetty 4.6.2012