Etusivu > Artikkelit > Pääkaupunkiseudulla asumisen elintaso on pysynyt ennallaan kolme sukupolvea

Pääkaupunkiseudulla asumisen elintaso on pysynyt ennallaan kolme sukupolvea

Kirjoittaja: Ilkka Lehtinen on kehittämispäällikkö Tilastokeskuksen Hinnat ja palkat -yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2012.

Asuntomarkkinat, rahoitusehdot ja säästämiskulttuuri ovat muuttuneet merkittävästi. Tästä huolimatta ensiasunnon ostaja pääkaupunkiseudulla pystyy hankkimaan vain samantasoisen asunnon kuin 1960-luvulla. Asuntojen tarjonnan kannalta aravajärjestelmällä on edelleen keskeinen merkitys.

Omistusasunnon hankkimisen olosuhteet ovat muuttuneet pääkaupunkiseudulla vuosien varrella. Sodankäynyt sukupolvi osti ensiasunnon vanhempana kuin nykyään, säästi ja osti uuden omistusarava-asunnon periaatteenaan "perheasunto loppuiäksi". Oma sukupolveni säästi edelleen ja osti käytetyn yksiön tai kaksion orastavilta vanhojen asuntojen markkinoilta. Tänään ensiasunnon ostaja ei juuri tarvitse ennakkosäästämistä ja ensiasunto on taas suurempi. Toisaalta lainakorko on positiivinen ja verovähennysoikeutta karsitaan. Miten omistusasunnon hankkimisen olosuhteet ja ympäristö ovat muuttuneet viimeisen 50 vuoden aikana? Seuraavassa on tarina kolmen sukupolven asunnon hankinnasta (ks. taulukko 3). Kaikki tapaukset ovat ajalleen tyypillisiä ja kuvaavat hyvin markkinoiden kunkin hetkisiä olosuhteita.

Taulukko 1. Keskimääräinen kuukausipalkka ja asunnon neliöhinta 1960, 1980 ja 2011

Vuosi	Bruttopalkka euroa/kk	Keskimääräinen neliöhinta, euroa	70 m²asunnon hinta, euroa	Montako kk meni maksamiseen ¹⁾
1960	77	80	5 600	73
1980	625	500	35 000	56
2011	3 460	3 352	235 000	68

¹⁾ Keskimääräinen m²-hinta ja palkka
Lähteet: Tilastokeskus, ansiotasoindeksi 1948=100 ja asuntojen hintaindeksi 1970=100. Seppo Laakso, Kaupunkitutkimus Oy.

Arava – tie omaan asuntoon

Kun sodankäynyt sukupolvi perusti pääkaupunkiseudulla perheen 1940-luvulla, oli asuntona aluksi pieni vuokra-asunto kerrostalossa tai omakotitalon yläkerran alivuokralaisasunto. Omistusasuntoon oli harvoilla varaa. Uusia kerrostaloasuntoja rakennettiin, mutta tarpeeseen nähden liian vähän. Asunnon rahoitukseen tarvittavia pankkilainoja ei tavalliselle nuorelle perheelle herunut. Vanhojen asuntojen markkinoita ei juuri ollut, joten vaihtoehtoja myöskään vuokra-asumiselle ei ollut. Vuokra-asunnoistakin oli kova pula. Tavallisen perheen asunnon oston mahdollisti omistusaravan tuleminen markkinoille 1940-luvun lopulla. Aravajärjestelmässä ennakkosäästämisen eli "asuntosäästötilin" kartuttamisen jälkeen asunnonostaja sai valtion takaaman pitkäaikaisen ja edullisen aravalainan, joka mahdollisti oman asunnon hankkimisen. Omarahoitusosuus oli yleensä vähintään puolet asunnon ostohinnasta. Valtio antoi lainaa 40 prosenttia asunnon hinnasta 45 vuodeksi muutaman prosentin korolla.

Ensimmäiset aravaomistusasunnot rakennettiin Helsingissä aivan 1940 luvun lopulla Taka-Töölöön, Keskuspuiston reunaan Tullinpuomin Shelliä vastapäätä. Varsinainen arava-asuntojen rakentamisen buumi eli lähiörakentaminen alkoi 1950-luvun puolivälin jälkeen, kun Munkkivuorta, Herttoniemeä ja Maunulaa ryhdyttiin rakentamaan. Tonttimaa oli halpaa ja sama rakennusyhtiö rakensi koko alueen. Tällä tavalla päästiin suurtuotannon etuihin ja rakentaminen oli edullista. Rakentamisen laatu oli myös hyvää. Talot ovat vieläkin vankasti pystyssä ja vasta nyt alkaa niiden peruskorjaus. 1960-luvun puoliväliin asti talot valettiin paikalla, kun elementtirakentamista ei vielä tunnettu.

Ennakkosäästämisen lisäksi asunnon saamisen ehtona oli, että asunnossa tuli asua yksi asukas huonetta kohti. Lisäksi asuntoa ei saanut myydä vapaasti moneen vuoteen. Asukas per huone -vaatimusta kierrettiin siten, että isoäiti muutti – tai siirsi ainakin kirjansa – kaupunkiin lapsensa perheen luokse. Näin varmistettiin perheelle yksi makuuhuone lisää.

Asunnot olivat pieniä. Niihin kuului yleensä neljä huonetta ja keittiö, ja ne olivat pinta-alaltaan alle 70 neliömetriä. Asunnot olivat hyvin suunniteltuja ja tehokkaita sen ajan ja vielä tämänkin päivän normien mukaan. Pienimmät makuuhuoneet täyttivät juuri ja juuri huoneen mitat eli 7 neliötä. Keittiöt olivat moderneja Työtehoseuran suunnittelemia, jääkaapilla, sähköhellalla, tuulettimella ja kylmäkaapilla varustettuja. Astiakaapistot olivat liukuovellisia ja tiskit pantiin kuivauskaappiin. Keittiöön mahtui juuri ja juuri nelihenkinen perhe syömään.

Useimmissa asunnoissa oli lisäksi parveke ja kellarissa pyörä-, kylmä- ja verkkokellari sekä yhteinen sauna, josta kaikki pyrkivät varaamaan saunavuoron lauantai-illaksi kuuden ja seitsemän väliltä. Joissakin taloyhtiöissä oli myös televisio-, askartelu- ja pöytätennishuone. Televisiohuone oli suosittu 1950-luvun lopulla, mutta sen suosio hiipui 1960-luvun puoliväliin mennessä, kun perheet hankkivat omat televisionsa. Suosittu oli myös pesutupa, jossa oli suuri pesukone ja kuivausrumpu. Pihalla oli keinut, hiekkalaatikko, kiikkulauta ja kiipeilytanko. Jonkinlainen lento- tai koripallokenttäkin saattoi pihalta löytyä.

Isäni osti 38-vuotiaana vuonna 1959 Munkkivuoresta edellä kuvatun kaltaisesta Suomen suurimmasta taloyhtiöstä 70 neliöisen neljä huonetta ja keittiön käsittävän arava-asunnon 3 300 000 markalla eli 5 600 eurolla. Asunnon neliöhinta oli siis 80 euroa. Samaan aikaan keskimääräinen kuukausipalkka oli 45 800 markkaa eli 77 euroa. Asunnon ostamiseen meni 73 kuukauden bruttopalkka. Taloyhtiössä oli yhteensä 530 asuntoa ja pihalla kirmasi parhaimmillaan yli 600 lasta. Lapsilla tekemisestä tai ystävistä ei ollut puutetta. Vain lähimetsä, pimeä takapiha ja mielikuvitus olivat rajoina luovalle toiminnalle.

Usein kuulee väitettävän, että ennen inflaatio maksoi asuntolainat. Pitää muistaa, että inflaatio söi myös asunnon hankkimiseen vaaditut ennakkosäästöt. Monille kävi huonosti, kun inflaatio söi säästöt ja uusi asunto karkasi ulottumattomiin. Vuosina 1956–1958, juuri vilkkaimpina arava-asuntojen ennakkosäästövuosina, inflaatio oli vuosittain keskimäärin 10 prosenttia. 1960-luvulla keskimääräinen inflaatio oli 5 prosenttia ja palkat nousivat vuodessa lähes 9 prosenttia. Reaaliansiot nousivat siis selvästi, mikä helpotti lainojen takaisinmaksua. Asuntolainat oli sidottu peruskorkoon, joka pysytteli lähes koko 1960-luvun noin seitsemässä prosentissa. (Taulukko 2.) Korkojen vähennysoikeus verotuksessa oli jo tuolloin merkittävä ja auttoi lainojen takaisinmaksussa.

Taulukko 2. Vuotuinen inflaatio, palkkakehitys ja asuntolainojen korko 1960-2000 luvuilla keskimäärin, prosenttia

Vuosikymmen	Inflaatio	Palkka- kehitys	Reaalipalkka-kehitys¹⁾	Asuntolainan keskikorko	Reaali-korko ²⁾
1960-luku	5,0	8,7	3,5	7,3	2,3
1970-luku	11,4	13,4	1,8	9,4	–2,0
1980-luku	6,7	9,2	2,3	10,1	3,4
1990-luku	1,8	3,1	1,3	8,4	6,6
2000-luku	1,6	3,8	2,2	4,4	2,8

1) Palkkakehitys jaettuna inflaatiokehityksellä
2) Asuntolainan keskikorko miinus inflaatio

Lähde: Tilastokeskus ja Suomen Pankki.

Myytti siitä, että inflaatio söi asuntolainat, oli ainakin 1960-luvun osalta harhaa. Asuntomarkkinoita nykymielessä ei ollut, ja tietoa arava-asuntojen hinnoista sai Asuntorakennustuotannon valtuuskunnalta (Arava). Asuntohallitus perustettiin hallinnoimaan aravajärjestelmää vuonna 1966. Omistusasuntoja välittivät pääasiassa asianajotoimistot, eikä yleistä tilastotietoa vanhojen asuntojen hinnoista ollut käytettävissä.

Käytettyjen omistusasuntojen markkinat syntyvät ja inflaatio laukkaa

Vanhojen asuntojen markkinat syntyivät vähitellen 1970-luvulla, kun 1950-luvun loppupuolella valmistuneet aravaomistusasunnot vapautettiin osittain sääntelystä ja ne tulivat myyntiin. Vilkas uudisrakentaminen jatkui ja markkinoille tuli myös pelkästään pankkilainalla rahoitettua vapaarahoitteista asuntotuotantoa. Myös aravarakentaminen jatkui vilkkaana 1980-luvun loppupuolelle asti.

Asuntolainan saaminen edellytti omaa säästöosuutta, joka oli vähintään kolmasosa asunnon ostohinnasta. Tästä pankit pitivät tiukasti kiinni. Laina-ajat olivat lisäksi lyhyitä, 6–8 vuotta, ja korko 8–10 prosentin tietämillä, tiukasti sidottuna Suomen Pankin peruskorkoon. Inflaatio söi lainaa, varsinkin vuosikymmenen lopulla, mutta söi se myös ennakkosäästöjä. Asuntolainan lisäksi monella ensiasunnon ostajalla oli 1970-luvun lopulla opintolainaa muistona opiskeluvuosilta.

1970-luvun lopulla asunnot olivat pitkällä aikavälillä tarkasteltuna harvinaisen halpoja. Syynä oli ns. ensimmäisen öljykriisin aiheuttama voimakas taantuma 1970-luvun puolivälin jälkeen. Itse ostin ensiasuntoni 27-vuotiaana vuoden 1979 kesällä. Asuntoja oli tarjolla Helsingin Sanomien ilmoituspalstalla melko niukasti, eikä asunnonvälittäjilläkään ollut kovin paljon tarjottavaa. Asuntomarkkinat eivät toimineet läheskään niin joustavasti kuin tänä päivänä ja tilastotietoa asuntojen hinnoista ei saanut mistään.

Reilun kolmen vuoden asuntosäästämisen jälkeen Tapiolasta löytyi 50,5 neliön kaksio 135 000 markalla eli 22 705 eurolla. Neliöhinta oli 450 euroa. Pankki lainasi pitkän harkinnan ja neuvottelujen jälkeen lähes yhdeksän prosentin korolla 15 150 euroa, ja omarahoitukseksi jäi 7 555 euroa sekä 275 euron leimavero – nykyinen varainsiirtovero – jonka myös ensiasunnon ostaja tuolloin maksoi. Laina-aika oli ruhtinaalliset kahdeksan vuotta. Asunto oli jo 13 vuotta vanha, sääntelystä vapautunut omistusarava, joka vaati heti alkuunsa 1 000 euron lattia- ja maalausremontin. Asuntolainan verovähennysoikeus tehtiin tuolloin bruttotuloista eli mitä suuremmat tulot sitä suurempi vähennys. Ilman verovähennysoikeutta en olisi kyennyt hoitamaan lainaa. Pankinjohtajaa pidettiin vielä tuolloin isona herrana, jota piti kumartaa ja kunnioittaa.

Vastaavan uuden ensiasunnon ostoon ei ollut mitään mahdollisuuksia, mahdollista oli korkeintaan yksiö pääkaupunkiseudun reuna-alueelta. Arava-asuntojen tuotantokaan ei ollut tuohon aikaan pääkaupunkiseudulla kovin vilkasta ainakaan niillä alueilla, joihin itse tunsin mielenkiintoa.

Vuonna 1980 keskimääräinen bruttopalkka oli 625 euroa kuukaudessa. Kaksion ostoon Tapiolasta meni 36 kuukauden bruttopalkka. (Taulukko 1.) Munkkivuoresta 1959 ostettuun 70 neliön asuntoon suhteutettuna se tiesi 50 kuukauden bruttopalkkaa. Sain asunnon siis selvästi edullisemmin kuin isäni. Asunnon ostoajoitus oli hyvä.

Taulukko 3. Kolmen sukupolven asunnon hankinta

Vuosi	Asunto	Hinta, euroa	Neliö-hinta, euroa	Kuukausi-palkka keski-määrin euroa	Montako kk meni maksa-miseen, kk	70 m²:n mukaan, kk	Korko %	Takaisin-maksu- aika, vuotta
1960	70 m²; 4h+k	5 600	80	77	73	73		45
1979	50,5 m²; 2h+k	22 705	450	625	36	50	8,5	8
2011	58 m²; 3h+k	260 000	4 480	3 460	75	91	2,3	25

untolainan hoito vei verovähennysten jälkeen reilut 30 prosenttia nettotuloista. Lisäksi tulivat vielä hoitovastike ja muut asumisen kiinteät kulut. Kaikkiaan asumiskulut veivät ensimmäisen vuoden aikana käytettävissä olevista tuloistani vajaat 50 prosenttia.

Asuntolainan korko oli negatiivinen vain 1970-luvulla, muuten se on ollut positiivinen (taulukko 2). Tosiasia on kuitenkin se, että niin silloin kuin nykyäänkin, ensiasunnon lainat syö inflaation lisäksi asunnonhankkijan urakehitys ja reaalipalkkojen nousu. Ensiasunnon ostaja on usein urakehityksensä alkutaipaleella ja palkka nousee yleisen palkkojen nousun lisäksi urakehityksen myötä, jolloin asuntolainan maksaminen helpottuu.

Asuntomarkkinat 1980- ja 1990-luvuilla

Itse vaihdoin asuntoa 1980-luvulla kahdesti. Asuntomarkkinoilla tapahtui dramaattisia muutoksia noina vuosina. Asuntojen rahoitusmarkkinat vapautuivat 1980-luvun lopulla ja pankit alkoivat suorastaan tyrkyttää lainoja. Kuluttajasta tuli kuningas lähes yhdessä yössä. Kulttuurimuutos oli merkittävä. Asuntolainan korko oli korkea, varsinkin 1990-luvun alkuvuosina jopa 15 prosenttia. Laina-aika piteni 10–15 vuoteen ja ennakkosäästämisen pakko poistui ainakin joinakin vuosina. 1960- ja 1970- lukuun verrattuna asuntomarkkinat tuntuivat kuin villiltä länneltä: asuntoja rakennettiin paljon, tarjolla oli runsaasti vanhoja asuntoja ja lainarahaa tyrkytettiin. Kiinteistönvälitysyrityksiä syntyi ja Tilastokeskus aloitti vanhojen osakeasuntojen hintatilaston julkaisemisen joulukuussa 1985. Tietoa markkinoista löytyi jo melko kattavasti.

Asuntojen hinnat nousivat 1980-luvun lopulla kaikilla mittareilla mitattuna ennätyskorkealle (kuviot 1 ja 2). Asuntojen hinnoissa oli todellinen kupla ainoan kerran Suomessa koko tarkasteluajanjaksona. Tilanne muuttui nopeasti 1990-luvun alussa. Suomeen iski itsenäisyyden ajan voimakkain lama. Asuntojen hinnat romahtivat lähes puoleen.

Kuvio 1. Asuntojen hintojen suhde palkkoihin (ASHI/ATI) ja asuntolainojen korkoprosentti vuosina 1960–2011, 1960=100. Koko maa.

Lähde: Tilastokeskus ja Suomen Pankki.

Kuvio 2. Asuntojen hintojen, palkkojen ja kuluttajahintojen kehitys vuosina 1960–2011, 1960=100.

Lähde: Tilastokeskus.

Asuntojen hintojen tasainen nousu alkoi vuonna 1996 ja jatkui lähes yhtäjaksoisesti vuoden 2008 kesään. Pienen notkahduksen jälkeen hinnat nousivat ennätyskorkealle vuoden 2011 kesään asti. Tämän jälkeen markkinat ovat olleet odottavia ja hinnat ovat pysytelleet lähes paikallaan. Tämän tarkastelujakson halvimmat asunnot ostettiin vuosina1978–1980 ja 1992–1996. Kalleimmillaan asunnot ovat olleet vuosina 1973–1974 ja 1988–1989.

Vuotuinen inflaatio oli 1980-luvulla keskimäärin seitsemän prosenttia, palkat nousivat yhdeksän prosentin vuosivauhtia ja asuntolainojen korot olivat keskimäärin yli kymmenen prosenttia. 1990-luvulla inflaatio pieneni Suomen EU-jäsenyyden myötä alle kahteen prosenttiin ja palkkojen nousu jäi kolmeen prosenttiin. Lainakorot olivat vielä vuosikymmenen alussa korkealla, mutta laskivat jyrkästi vuosikymmenen loppua kohti. 2000-luvulla inflaatio oli selvästi alle kaksi prosenttia, palkat nousivat keskimäärin lähes neljä prosenttia ja asuntolainojen korotkin pyörivät kahden ja kuuden prosentin välillä. (Taulukko 2.)

Ensiasunnon ostajille tulivat helpotuksena Asuntosäästöpalkkiotilit (ASP) ja 1,6 prosentin varainsiirtoveron poistaminen. Myös korkojen verovähennys siirryttiin tekemään veroista bruttotulojen sijaan. 2000-luvulla markkinatietoisuutta edistivät internetin uudet ja laajentuvat palvelusivustot. Niistä pystyy tutustumaan laajaan tarjontaan etukäteen ja valitsemaan mieluisat kohteet. Asuntojen hintatietoa on saatavilla entistä enemmän ja tarkemmalla aluejaolla. Myös välittäjien muut palveluvälineet ovat laajemmat ja paremmat kuin ennen. Laina-ajat ovat nousseet 20–25 vuoteen ja korkotaso on ollut viime vuosina kahden prosentin tuntumassa. Lainoille on nykyään mahdollista saada valtion takaus tai vaihtoehtoisesti ostaa takaus markkinoilta.

Lainaa on että hirvittää

Nykyisin asuntomarkkinat ovat läpinäkyvät ja toimivat, korko on alhainen ja laina-ajat ovat pitkiä. Tämä houkuttaa asunnonostajia ottamaan aiempaa suurempia lainoja ja ostamaan suuren ensiasunnon. Edulliset olosuhteet ilmenevät toisaalta korkeampina hintoina.

Tarinan kolmas sukupolvi, 27-vuotias poikani, osti vuoden 2011 kesäkuussa 58 neliön kolmion Tullinpuomin Shelliä vastapäätä vuonna 1949 valmistuneesta aravatalosta. Aravasta ei ollut enää tietoakaan ja alueen status on noussut korkealle. Asunnon hinta oli 260 000 euroa eli 4 483 euroa neliömetriltä. Lisäksi remontteihin meni 15 000 euroa.

Velan vakuutena kelpasi 80 prosenttia asunnon hinnasta ja lopun osalta vanhempien takaus. Jos asunnonhankinnassa olisi hyödynnetty asp-järjetelmää, olisi takauksen hoitanut valtio ja ensiasunnon ostaja olisi saanut parhaimmillaan 3 000 euron avustuksen. Takauksen olisi voinut hoitaa myös lisärahalla. Korko oli hieman päälle kaksi prosenttia ja laina-aika 25 vuotta. Onneksi lähivuosina korko ei todennäköisesti nouse ja reaalikorkokin pysyttelee lähellä nollaa, jopa hieman miinuksen puolella – toivottavasti. Negatiivisena puolena on verovähennysoikeuden pieneneminen portaittain.

Pojan asunnon maksamiseen kuluu 75 kuukauden keskimääräistä bruttopalkkaa. Suhteutettuna Tapiolan kaksioon maksamiseen menee 65 kuukautta ja Munkkivuoren arava-asuntoon 91 kuukautta.

Asuntolainan hoito vie pojaltani vajaat 50 prosenttia nettotuloista, ja asumismenot kokonaisuudessaan ovat noin 55 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Alhainen korko ja pitkä laina-aika mahdollistavat tänä päivänä suurenkin asuntolainan. Kuukausierä pysyy kohtuullisena.

Ikävä kyllä edulliset lainaehdot ovat siirtyneet asuntojen hintoihin. Pojallani menee enemmän rahaa asumiseen ja hän maksaa asuntoa kauemmin kuin minä. Tämä johtuu pääosin siitä, että isäni ja minä ostimme keskihintaisen asunnon ja poikani osti keskimääräistä selvästi kalliimman asunnon keskeisemmältä paikalta. Toisaalta poikani maksaa pienempää korkoa ja asuntolainan pituus on huomattavasti pitempi kuin minulla. Tämän takia kuukausittaiset asumismenot suhteessa tuloihin ovat vain hieman suuremmat kuin minulla.

Tonttimaan hinta, tehokas rakentaminen ja tarjonnan lisääminen ovat tämän päivän avainkysymyksiä

Koron noustessa 1970-luvulla lainan takaisinmaksuerä kasvoi. Tänä päivänä kuukausierä pysyy vakiona kun laina-aika joustaa. Laina-ajat tuskin enää pitenevät ja korkokin on historiallisen alhaalla. Myös verovähennyksiä ollaan karsimassa. Asuntolainan hoitaminen vaikeutuu tulevaisuudessa, jos korot nousevat ja laina-aika ei jousta. Tämä tulee näkymään asuntokaupan määrässä, hinnoissa, hankittavan ensiasunnon koossa ja sijainnissa.

Elintaso on noussut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana selvästi, mutta asumisen elintaso pääkaupunkiseudulla on tänä päivänä lähes samalla tasolla kuin vuonna 1960. Asuntojen hinnat ovat seuranneet pääkaupunkiseudulla palkkojen nousua (kuvio 2). Tänään palkalla saa suunnilleen samankokoisen asunnon kuin 50 vuotta sitten. Muualla Suomessa palkalla saa nyt selvästi suuremman asunnon kuin 1960-luvun alussa. Isälläni, minulla ja pojallani meni tuloista kuukaudessa lähes saman verran lainan hoitokuluihin ja asumiseen yleensä, vaikka asunnot ovat olleet erilaisia. Suurin muutos on tapahtunut asuntolainan ennakkosäästämisessä, laina-ajoissa sekä korkotasossa.

Yksi yhteinen ja mielenkiintoinen tekijä kolmen sukupolven ensiasuntokaupoissa on ollut arava. Isäni osti uuden arava-asunnon ja minä sekä poikani ostimme sääntelystä vapautetun arava-asunnon. Tämä kertoo siitä, kuinka tärkeä tekijä aravajärjestelmä on ollut ja on edelleenkin Suomen omistusasuntomarkkinoilla. Jos aravajärjestelmän avulla ei olisi rakennettu omistusasuntoja 1950–1970-luvuilla, olisi asuntojen tarjonta tällä hetkellä huomattavasti vähäisempää ja se näkyisi varmasti asuntojen hintatasossa.

Ehkä suurin kulttuurimuutos on tapahtunut säästämisessä. Säästäminen voi tapahtua joko ennen asunnon ostoa tai asunnon oston jälkeen. Isäni säästi etukäteen ja hänellä oli mahdollisuus pitkään jälkisäästämiseen eli pitkään laina-aikaan, joka oli pisimmillään yhteensä lähes 50 vuotta. Minun piti säästää kolme vuotta etukäteen ja kahdeksan jälkikäteen eli yhteensä vain 11 vuotta. Poikani ei tarvinnut etukäteissäästämistä laisinkaan ja säästämisen kokonaisaika on 25 vuotta. Asuntomarkkinat olisivat tänään varmaan toisenlaiset, jos ensiasunnon ostaja joutuisi säästämään kolmanneksen asunnon hinnasta ja asuntolainan pituus olisi 10 vuotta. Asuntokauppa olisi hiljaisempaa ja monelle nuorelle taitaisi jäädä oma asunto haaveeksi. Toisaalta asuntojen hintataso voisi olla alhaisempi.

Miten sitten jatkossa pääkaupunkiseudulla asuva ensiasunnon ostaja saisi asunnon nykyistä edullisemmin ja pääsisi nauttimaan elintason noususta myös asumisen osalta? Laina-aikoja ei ole järkevä enää pidentää, korkotaso on tänä päivänä verovähennysten jälkeen lähes merkityksetön ja pankista saa helposti rahaa. Vanhan aravan perusajatukset ovat toteutuneet markkinoiden kautta. Avainkysymyksiä tänä päivänä ovat tonttimaan hinta, tehokas ja aiempaa edullisempi rakentaminen sekä tietenkin asuntojen tarjonnan kokonaismäärä.

Päivitetty 4.6.2012

Jaa