Elinolotiedon kysyntä lisääntyy mutta väheneekö tarjonta?

  1. Haastattelutieto avainasemassa
  2. Suomen elinolotilastojen tietopohja luotiin 1970-luvulla
  3. Resurssipainotteinen hyvinvointikäsitys korvasi tarveperusteisen käsitteen
  4. Resurssit olivat sosiaalipolitiikan kohteita
  5. Suomessa perustettiin useita elinoloja kuvaavia tilastoja
  6. Nykypäivän ja 1970-luvun näkökulmat
  7. Hyvinvointikäsitys perustuu resurssien sijasta kyvykkyyksiin
  8. Suomalaisen elinolotilastoinnin nykytila
  9. Tilastojen relevanssia tulisi arvioida myös kansallisesta näkökulmasta

Koko dokumentti yhdellä sivulla


Kirjoittajat: Kirsti Ahlqvist on erikoistutkija ja Juha Honkkila tilastopäällikkö Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2010.

Hyvinvointikäsitettä ja hyvinvointipolitiikkaa on viime vuosina muotoiltu uudelleen. Uusien käsitysten mukaan perinteisten elinolotietojen lisäksi tulisi koota entistä enemmän tietoa yksilöiden kokemuksista, ja tällaisia tietoja on mahdollista hankkia vain ihmisiltä kysymällä. Haastattelutiedonkeruuta ollaan kuitenkin vähentämässä, ja väestön elinolojen kuvaamistehtävä on vaarassa.

"Bruttokansantuotteen liiallinen painottaminen ainoana mittarina voi tuottaa harhaanjohtavia päätelmiä ihmisten hyvinvoinnista ja uhkaa johtaa vääriin poliittisiin päätöksiin."Edellä oleva lainaus on yhdysvaltalaisen taloustieteen nobelistin Joseph Stiglitzin mukaan nimetyn komitean raportista (Stiglitz ym. 2009). Ranskan presidentti Nicholas Sarkozy asetti helmikuussa 2008 talous- ja sosiaalitieteiden tutkijoista koostuvan asiantuntijaryhmän, jonka tehtäväksi annettiin tunnistaa bruttokansantuotteen rajoitukset taloudellisen suorituksen ja sosiaalisen edistyksen indikaattorina. Taustalla oli havainto, että ihmisten näkemys taloudellisesta kehityksestä on viime aikoina erkaantunut taloudesta tuotettujen tilastotietojen antamasta kuvasta esimerkiksi inflaation ja talouskasvun osalta.

Komitea julkaisi syyskuussa 2009 raportin, joka koostuu kolmesta osasta: bruttokansantuotteeseen liittyvät kysymykset, elämänlaatu ja kestävä kehitys. Raportin keskeinen viesti on se, että hyvinvointiin ja sosiaaliseen edistykseen liittyvää tilastotuotantoa on lisättävä ja painopistettä on siirrettävä taloudellisesta tuotannosta ihmisten hyvinvointiin. Komitea esittää joukon suosituksia tilastotiedon pohjan laajentamisesta ja muun muassa poliittisen päätöksenteon kannalta tärkeiden indikaattoreiden käytöstä.

Bruttokansantuotetta täydentävien indikaattoreiden osalta raportti etenee varsin suoraviivaisesti: Materiaalisten elinolojen selvittämiseksi tulisi tuotannon sijaan mitata tuloja ja kulutusta. Tulojen ja kulutuksen rinnalla on tarkasteltava myös varallisuutta. Hyvinvoinnin mittaamisessa kotitalousnäkökulma on kansantalouden näkökulmaa tärkeämpi. Kotitalouksien tulot eivät välttämättä kasva samaa vauhtia tuotannon kanssa, eikä kaikki tuotannon kasvu lisää kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja.

Kotitalousnäkökulma korostaa myös tulojen, kulutuksen ja varallisuuden jakautumisen mittaamisen tärkeyttä. Vaikka keskiarvotiedot ovat sinänsä arvokkaita, ne eivät kerro koko totuutta hyvinvoinnin jakautumisesta vaikkapa eri väestöryhmien kesken. Lopuksi tuodaan esiin markkinoiden ulkopuolista tuotantoa kuvaavat mittarit markkinaperusteisten tulojen, kulutuksen ja varallisuuden rinnalla. Näihin lukeutuvat julkisen sektorin tuottamat hyvinvointipalvelut sekä kotityö. Ajankäyttötiedoilla on keskeinen merkitys kotityön mittaamisessa.

Haastattelutieto avainasemassa

Stiglitzin komitean raportin punaisena lankana on toisaalta useiden indikaattoreiden käyttö ja tulkinta toistensa rinnalla, sekä toisaalta jakaumien mittaaminen kokonais- ja keskiarvotietojen lisäksi. Komitea painottaa etenkin elämänlaatua käsittelevässä osassa myös subjektiivisten mittareiden tarvetta. Raportti asettaa suuria vaatimuksia tilastoviranomaisille luotettavan tiedon tuottamiseksi.

Tiedonarve kohdistuu pitkälti surveypohjaiseen tietoon, sillä raportin edellyttämää kokonaisnäkemystä ei voida muulla tavalla saada aikaan. Vaikka useat tilastovirastot ovat ponnistelleet tietojen saamiseksi hallinnollisista lähteistä, on hyvin vaikeaa mitata kulutusta tai varallisuutta kattavasti muuten kuin ihmisiltä kysymällä. Myöskään ihmisten ajankäyttöä tai subjektiivisia näkemyksiä ei voida mitata kuin suoralla tiedonkeruulla.

Stiglitzin komitean raportti ja sen aiheuttama keskustelu on viimeisin ja tunnetuin esimerkki siitä, että sosiaalisia oloja, kotitalouksien tuloja ja hyvinvointia kuvaavien tietojen tarve on kasvamassa. Noin vuosi ennen Stiglitzin komitean raporttia OECD julkaisi kattavan Growing Unequal? -raportin, jossa esiteltiin tulonjaon ja pienituloisuuden kehitystä ja kehitykseen johtaneita syitä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana (OECD 2008). OECD on julkaissut myös sosiaaliseen edistykseen liittyvää käsitteistöä ja mittaamista koskevia raportteja (esim. Giovannini ym. 2009). Vuonna 2007 EU käynnisti oman edistyksen mittaamista käsittelevän hankkeensa (Euroopan yhteisöjen komissio 2009).

Alkuun Edellinen Seuraava


Päivitetty 7.6.2010

Jaa