Itälaajentuminen koettelee EU:n toimintakykyä ja yhtenäisyyttä

Hiski Haukkala& Kristi Raik

Paineet integraation syventämiseen pysyvät EU:n laajentumisen jälkeen voimakkaina. Samalla jäsenmaiden valmius liikkua eteenpäin vaihtelee. Joustavuuden lisääminen ja samalla yhtenäisyyden säilyttäminen onkin vaikea yhtälö, joka kuuluu laajentuvan unionin suurimpiin haasteisiin.

EUROOPAN UNIONIN jokainen laajentuminen on herättänyt huolta EU:n instituutioiden toimintakyvyn säilymisestä ja luonut paineita uudistuksiin - luotiinhan järjestelmä alun perin vain kuuden jäsenmaan "klubia" varten. Sitä mukaa kun jäsenten määrä on kasvanut, on myös integraatio tiivistynyt ja syventynyt. Yleensä laajentumisen tuomaa lamaannusta on ehkäisty tehostamalla unionin päätöksentekorakenteita jo ennen uusien jäsenten vastaanottoa. Kun tällä kertaa liittyvien maiden joukko oli poikkeuksellisen suuri, myös paineet EU-elinten uudistamiseen jo ennen tulokkaiden saapumista olivat erityisen kovat.

Uuden perussopimuksen karikkoinen valmistelu

EU kuitenkin epäonnistui tavoitteessaan yksinkertaistaa ja tehostaa toimintojaan ennen kymmenen uuden maan liittymistä. Nizzan huippukokouksessa joulukuussa 2000 sovittiin tosin laajentumisen kannalta välttämättömistä uudistuksista. Neuvottelut uudesta perustuslaillisesta sopimuksesta, jonka oli määrä valmistua viime vuoden loppuun mennessä, sen sijaan pitkittyivät. Niinpä 25 jäsenmaan yhteisön toimintakyky joutui heti alussa kovaan testiin: samanaikaisesti uusien jäsenten sisäänajon kanssa oli haettava ratkaisuja unionin perustuksia koskeviin vaikeisiin kiistoihin.

Uuden sopimuksen valmistelu aloitettiin hyvissä ajoin ennen laajentumista. Tarve uudistuksiin nousi paitsi laajentumisesta myös unionin sisäisestä kehityksestä: useiden perussopimusten, kymmenien päätöksentekomuotojen ja yhä useampien yhteistyöalueiden viidakon hallinta kävi ylivoimaiseksi jo asiantuntijoillekin, puhumattakaan tavallisista kansalaisista. Uudistusten tavoitteeksi asetettiin kunnianhimoisesti järjestelmän selkeyden, tehokkuuden ja demokraattisuuden vahvistaminen.

Tavoitteen mittavuudesta kertoo jo uudistusten valmistelutapa: helmikuussa 2002 työhön tarttui EU:n tulevaisuuskonventti, joka kokosi yhteen 105 edustajaa nykyisistä ja tulevista jäsenmaista sekä EU-instituutioista. Sopimusluonnos valmistui viime kesällä. Vaikka sekä luonnoksen sisältö että konventin työtavat herättivät runsaasti kritiikkiä, on myönnettävä että konventin tuloksellisuus ylitti ennakko-odotukset. Lähes puolitoista vuotta kestäneet neuvottelut olivat sinällään merkittävää valmennusta laajentumisen jälkeiseen tilanteeseen - tulevien jäsenmaiden edustajat pääsivät käsiksi unionin toimintaan, ja kaikki osallistujat saivat arvokasta kokemusta yhteistyöstä.

Varsinainen valta ja vastuu EU:n perussopimusten uusimisesta kuuluu kuitenkin hallitustenväliselle konferenssille (HVK). Konventin valmistelemaa luonnosta alettiin työstää hallitustenvälisissä neuvotteluissa syksyllä 2003. Neuvottelut kariutuivat joulukuussa kiistaan äänivallan jaosta ministerineuvostossa. Tässä kysymyksessä asettuivat vastakkain yhtäältä Espanja ja Puola, jotka halusivat säilyttää vuoden 2000 Nizzan sopimuksessa niille määrätyt äänimäärät, ja toisaalta Ranska ja Saksa, jotka eivät tätä ratkaisua hyväksyneet. Jälkimmäinen kanta sai laajalti tukea, sillä Nizzan sopimus antaa Espanjalle ja Puolalle suhteettoman paljon äänivaltaa maiden väkilukuun nähden. Neuvottelut jatkuivat tämän vuoden alussa, ja EU toivotti uudet jäsenet tervetulleiksi ilman uutta perussopimusta, melko sekavassa ja huolestuneessa ilmapiirissä.

Artikkeli on kokonaisuudessaan Economic Trends -verkkopalvelussa.


Päivitetty 13.7.2004

Jaa